Tietokykykapitalismissa inhimilliset resurssit ovat tärkeitä kilpailukyvyn ja tuottavuuden lähteitä. Elinikäinen oppiminen ja jatkuva itsensä kehittäminen nähdään välttämättöminä niin yksilöiden, organisaatioiden kuin kansantalouksien menestykselle. Työmarkkinakansalaisen ihanteeksi on muodostunut jatkuvasti itseään päivittävä kykypääomakone, jonka tietojen, taitojen, asenteiden, motivaation ja kyvykkyyden nähdään mahdollistavan talouksien jatkuvan kasvun. Erityisesti OECD ja Euroopan unioni korostavat elinikäisen oppimisen keskeistä roolia nopeasti globalisoituvassa tietoperustaisessa taloudessa. Jatkuvan itsensä kehittämisen korostaminen talouskasvun lähteenä nostaa kuitenkin kysymyksiä elinikäisen oppimisen politiikan kestävyydestä ja merkityksellisyydestä. Yhteiskunnallinen polarisaatio kasvaa ja osa väestöstä putoaa koulutustasostaan ja oppimishalustaan riippumatta työmarkkinoiden ulkopuolelle. Elinikäinen oppiminen ei ole myöskään pelkästään emansipoivaa ja vapauttavaa, vaan myös potentiaalinen riittämättömyyden ja uupumuksen aiheuttaja. Pandemian jälkeen erilaiset työkeskeisen elämäntavan merkitystä haastavat kulttuuriset ilmiöt, kuten ”The Great Resignation” ja ”Quiet Quitting”, ovatkin kasvattaneet suosiotaan vastarinnan muotona. Myös erilaiset sosiaaliset liikkeet, kuten Elokapina, pyrkivät aktivismillaan haastamaan vallitsevan yhteiskuntamallin hyväksikäyttävän luonteen. Tässä tutkimuksessa analysoidaan, miten tietokykykapitalismiin perustuva elinikäinen oppiminen haastetaan poikkeamalla kykypääomakoneen normista. Tutkimuksen keskiössä ovat elinikäisen oppimisen vaihtoehtoiset diskurssit ja vastarinnan muodot, joita analysoidaan pyrkimyksinä kohti merkityksellisempää ja kestävämpää elinikäistä oppimista. Tutkimusaineisto koostuu 1) kansainvälisissä ja kansallisissa medioissa sekä sosiaalisessa mediassa käytävästä keskustelusta työn arvostuksen muutoksesta ja 2) tietotyöntekijöiden, aktivistien sekä korkeakoulutettujen työttömien haastatteluista.

2025