Tämä vertaileva tutkimus tarkastelee postkoloniaalista anteeksipyyntöä poliittisena ja moraalisena tekona, joka pyrkii uudelleenmäärittelemään ja hyvittämään aikaisemmin vaiennettua menneisyyttä ja historiallisia vääryyksiä. Tapaustutkimukset keskittyvät koloniaalisiin lastenhoitojärjestelmiin ja pakkosiirtoihin, jotka toteutettiin lasten pelastuksen, sivistyksen ja ”paremman tulevaisuuden” nimissä. Etnografisen, monipaikkaisen kenttätyön avulla tutkimuksessa tarkastellaan sovintoprosesseja, jotka koskevat brittilasten maastamuuttoa Britanniasta Australiaan ja Zimbabween, alkuperäiskansoihin kuuluvien lasten adoptointeja ja pakkosiirtoja asuntolakouluihin Kanadassa, sekä aboriginaalilasten pakkosijoituksia Australiassa. Tutkimustapauksissa lastenhoitojärjestelmä kytkeytyi erottamattomasti kansallisiin assimilaatiostrategioihin sekä pyrkimyksiin vahvistaa koloniaalista järjestystä. Projekti tarkastelee onnistuvatko sovintoprosessit tuottamaan ”postkoloniaalista kansalaisuutta” laajentamalla historiankirjoituksen tapoja ja antamalla äänen aiemmin vaiennetuille, sekä sitä miten anteeksipyydetyt ja heidän jälkeläisensä itse arvioivat sovinnonteon merkityksiä elämässään. Tavoitteena on arvioida postkoloniaalista anteeksipyyntöä kriittisesti kiinnittämällä huomiota sen osittaisuuteen – tapoihin hiljentää joitain ääniä ja sivuuttaa tiettyjä historioita; analysoida sovintoprosessien temporaalista monitulkintaisuutta ja sukupolvienvälisiä vaikutuksia; sekä tutkia ”lasten parhaaseen” liittyvien poliittisten diskurssien, emootioiden ja käytäntöjen muutosta.

2021